Tapaamisia: Elämä kuin runo - Yhtä tosi Muistissamme Jarkko Laine osa 2

Onko asiallista kritisoida kirjailijaa elämän jälkeen jos kritiikkiä tulee jo elämän aikana?

Mielestäni kirja antaa hataran kuvan Jarkko Laineesta sillä tekstit toistavat samaa kaavaa siitä kuinka lämmin ihminen Jarkko oli. Mikäli hän oli niin älykäs ja kenties nero, niin eikö samaan kuvaan usein mahdu lievä hulluus, alkoholismi ja muut vastaavat asiat kuten aiemmin tuntemillamme kirjailijoilla?

Kuvitellaan tilanne, jossa hyvin nuori kirjallisuustieteestä tietämätön astelee kirjaston hyllylle ja löytää tämän kirjan. Hän saa hyvin yksipuolisen kuvan Jarkko Laineesta.

Mikäli kirjan oli tarkoitus olla lähinnä kunnianosoitus paljon työtä tehneelle kirjailijalle, niin eikö parempi idea olisi ollut esimerkiksi runoantologia, joka on omistettu Jarkon muistolle?

Jos haluamme tietää Jarkon persoonasta enemmän, joudumme tutkimaan kaiken pohjia myöten. Kirjallisuushistorian kannalta siis tämä kirja pitäisi kirjoittaa uudestaan 10-vuoden kuluttua, jolloin kenties jostain löytyisi myös niitä ihmisiä, jotka voisivat kuvata oliko Jarkossa neroutta ja hulluutta samaan aikaan? Keksikö hän promillemääriä, joissa saattoi kirjoittaa? Millainen hän oli krapulassa? Kannustiko hän nuoria kirjailijoita heidän potentiaaliinsa nähden riittävästi? Oliko hän porvari loppuvuosinaan (jonkun mielestä)?

Mielestäni kirja menettää kiinnostavuutensa jossain vaiheessa ja sen toteutus olisi voinut olla toisenlainen. Riippuu tietysti siitä oliko tarkoitus sanoa vain että Jarkko Laine oli mukava mies vai jotain muuta?

Martti Anhavan runo on mielestäni paras "muistelma" kirjassa ja senkaltaiset tekstit olisivat voineet olla aiheellisempia kun objektina on vuosi ennen kirjan kirjoittamista poisnukkunut henkilö.