aamuharjoitus unettoman yön jälkeen - "runo"

Ajattelin kirjoittaa huonoimmalla kirjoitusohjelmalla(notepad) kaikki runot ylös. Myös kaikki huonoimmat.

Parhaatja sopivimmat säästän käsikirjoitukseen. Niiden on myös sovittava tematiikkaan. Tämä on samankaltainen proosaruno kuin monta vuotta sitten Bukowskia lukiessani. Ne olivat kyllä parempia. Aion siis alittaa riman hyvin alhaalta. Se on tietoista, sillä olen sanonut kovia sanoja, enkä kykenisi kritiikkini yläpuolelle.

Toisaalta teen nyt hyvän työn ja annan lukijalle mahdollisuuden. Jos joku oikeasti lukee tätä, hän pääsee arvostelemaan. Varsinkin siinä tapauksessa, että aiemmat postaukseni ovat aiheuttaneet veren kiehuntaa tai pahansuopaa naureskelua tupakkanurkalla.

----------------------------------------------

TYÖTTÖMÄN KESÄTEATTERI

Tuijotat minua,

kännisessä, mutta asennossa

jossa olet minua ylväämpi patsas,

katseesi kuin humalaisen avuttomat nyrkit

riita tai hätäily on mennyt

hyvästejä jättämättä

on vain tämä sedaatio.

Heitätkin puhelimen lattiaan. Omasi.

Sanoit tuon tavalla

kuin olisit ollut lavalla.

----------------------------------------------


copyleft brojericho 2009

Palautetta otan mielelläni vastaan, vaikka runo ei kokoelmani käsikseen tule.

Tapaamisia: Elämä kuin runo - Yhtä tosi Muistissamme Jarkko Laine osa 2

Onko asiallista kritisoida kirjailijaa elämän jälkeen jos kritiikkiä tulee jo elämän aikana?

Mielestäni kirja antaa hataran kuvan Jarkko Laineesta sillä tekstit toistavat samaa kaavaa siitä kuinka lämmin ihminen Jarkko oli. Mikäli hän oli niin älykäs ja kenties nero, niin eikö samaan kuvaan usein mahdu lievä hulluus, alkoholismi ja muut vastaavat asiat kuten aiemmin tuntemillamme kirjailijoilla?

Kuvitellaan tilanne, jossa hyvin nuori kirjallisuustieteestä tietämätön astelee kirjaston hyllylle ja löytää tämän kirjan. Hän saa hyvin yksipuolisen kuvan Jarkko Laineesta.

Mikäli kirjan oli tarkoitus olla lähinnä kunnianosoitus paljon työtä tehneelle kirjailijalle, niin eikö parempi idea olisi ollut esimerkiksi runoantologia, joka on omistettu Jarkon muistolle?

Jos haluamme tietää Jarkon persoonasta enemmän, joudumme tutkimaan kaiken pohjia myöten. Kirjallisuushistorian kannalta siis tämä kirja pitäisi kirjoittaa uudestaan 10-vuoden kuluttua, jolloin kenties jostain löytyisi myös niitä ihmisiä, jotka voisivat kuvata oliko Jarkossa neroutta ja hulluutta samaan aikaan? Keksikö hän promillemääriä, joissa saattoi kirjoittaa? Millainen hän oli krapulassa? Kannustiko hän nuoria kirjailijoita heidän potentiaaliinsa nähden riittävästi? Oliko hän porvari loppuvuosinaan (jonkun mielestä)?

Mielestäni kirja menettää kiinnostavuutensa jossain vaiheessa ja sen toteutus olisi voinut olla toisenlainen. Riippuu tietysti siitä oliko tarkoitus sanoa vain että Jarkko Laine oli mukava mies vai jotain muuta?

Martti Anhavan runo on mielestäni paras "muistelma" kirjassa ja senkaltaiset tekstit olisivat voineet olla aiheellisempia kun objektina on vuosi ennen kirjan kirjoittamista poisnukkunut henkilö.

Blogirinki kirjallisuudesta?

Olen miettinyt mikseivät suht aiktiiviset kirjallisuus-aiheen piirissä pyörivät ihmiset tee rinkiä, johon voi hakeutua. Ehdotin sellaista niin minua kehotettiin tekemään sellainen. Olen valmis tekemään sellaisen kunhan löydän siihen sopivan tekniikan ja pitää varmaan olla jokin tarkempi rajaus siinä ketä siihen rinkiin valitaan ja ketä ei. En ole koskaan tehnyt rinkiä. Yksinkertaiset linkinvaihtelut joidenkin sivujen välillä ovat olleet riittäviä.

Tapaamisia: Elämä kuin runo - Yhtä Tosi - Muistissamme Jarkko Laine (osa 1)

Jarkko Laineen poismenon jälkeen kului vuosi ja sitten hänestä toimitettiin kirja. Esipuheen mukaan Lainetta aiemmin kritisoineet eivät lähettäneet tekstejään kirjaan. Tätä minä en ymmärrä.

Ymmärrän että valtavirta voi lopulta imeä vastavirran, mutta uskon, että se jättää aina nuolen kärjessä olevan myrkyn lipomatta, väistelee ja on kuin hyppimään oppinut sika, joka tiedostaa, että hänet aiotaan viedä teuraaksi. Silti en voi ymmärtää sitä minkä kuvamuistini tallensi oitis Laineen sanomisista: "Olen kokeillut hassista, olen kokeillut LSD:tä, miksi en siis kokeilisi Kokoomusta."

Relativistinen ihminen voi ajatella, että tuossa vasta äijä, joka osaa olla kierolla tavalla röyhkeä, ovela ja raflaava. Kukin ajatelkoon miten tahtoo.

M.A Numminen spekuloi sitä jos Jarkko olisi tiennyt kuolemastaan, niin kaikki olisivat saaneet kasvoilleen ja sitä tekstiä olisi saanut lukea itkien ja nauraen. Hehkutusta?

Tässä kohtaa minun tiedoissani on aukko, mutta Numminen sanoo myös:
"Loppujen lopuksi oli aistittavissa enemmistön lähes kostonomaista halua näyttää voimaansa, ja niinpä Jarkosta ei tullut kirjailijaliiton uutta Kekkosta."

Ehkä aika oli eri, mutta itse muistan kuinka Laine halusi jatkaa kirjailijaliiton puheenjohtajana ja vastassa oli Kari Levola, joka heijastaa minun omassa elämässäni sympaattista henkilöä, joka ei käyttänyt kyynärpäätekniikkaa ja voitti Finlandiankin täysin ansaitusti.

Mieleeni tuli eräs huvittava tilanne, jossa K.Levolaa haastateltiin radiossa. Toimittaja kysyi onko hän opiskellut yliopistossa. Kari vastasi tyynesti. "En, mutta olen opettanut siellä."

Toivottavasti Jarkko Laineesta kirjoitettaisiin vielä kirja, jossa myös kriittisesti suhtautuvat pääsisivät ääneen. Kirjallisuushistorian ja kirjallisuustieteen kannalta tämänkaltaisia kirjoja saisi tulla enemmänkin.

Muistutan, että olen täysin eri sukupolvea kuin Laine ja minun käsitykseni mukaan hän oli U-mies oikein ja väärinpäin. Kun Laine oli elossa ja hän vastasi tosissaan tai piilohuumorilla toimittajille, niin mielestäni se on sääli, sillä silloin mieleen tulee kuitenkin kuva siitä mitä on lukenut. Runous ei myy kuin kirpputorilla ellei keksitä jotain uutta, mutta tällaiset historiikit ovat mielenkiintoisia. Kirjan nimeä en muista, mutta Mika Terho taisi sanoa jossain kirjassa ohimennen Turun Beat-liikkeestä. Tämänhetkisestä tilanteesta olen ulalla. Pitäisi varmaan alkaa taas seurata. Käsittääkseni pikkukustantamot muuttivat Helsinkiin ja mitä tapahtui runoilloille ja vieläkö Tapani "fuck" Kinnunen lausuu runoja sukkahousut päässä?

Jos olet perillä tilanteesta voit valaista asiaa kommentoimalla.

Aamuharjoitus

Tämä on ensimmäinen aamukirjoitusharjoitukseni moneen vuoteen. Kun kirjoitin ensimmäisiä aikoja sitten eri medioissa julkaistuja runoja, käytin tätä tekniikkaa. Laitoin aina kellon soimaan 10-30 minuutin kuluttua aloittamisesta.

Huomaan kuinka yhteys minun ja tekstini välille syntyy parhaiten "vahingossa" Annan itselleni anteeksi kaiken kirjoittamani turhuuden, mutta kaiken käsityskykyni mukaan kirjoitan nyt oleellisesta, kun olematon on kirjoitettu. Kirjoittamiseni ei ollut aikarajoitettu, joten se poiki uudesta aiheesta paljon tekstiä. Saattaa poikia vielä toisenkin tekstin tuosta aiheesta, mikäli luen ko. kirjan loppuun.

Helena Anhava sanoi jo

"Niin pitäisi elämän olla
kuin van Goghin.
Voi luoja, miten näyttelijä kestää
kun katsojassakin oli pitelemistä moneksi päivää.
Kuin sielun sirkuskoira
olisi selvinnyt kaikkien renkaitten läpi
ja jäänyt läähätyksiin.

Vaan mitä me pelkäämme
on särkyminen:
kuin lasia,
kaunista, varjeltavaa,
vaikka särkymisessä voisi olla pelastus
pirstale uuteen."

-Helena Anhava: Hidas osa (Otava 1979)

Ostin tuon runokirjan poistomyynnistä. Maksoi pari senttiä. Vastaan vinosti edellisen kommentoijan ideaan. Kirjoitan vapaammin, en ala analysoida. En osaa sitä. Tässä siis tulee vain se mitä minulta tulee tähän sopivaksi kaiketi. Tämä ei ole runoa tai tajunnanvirtaa mitä tulossa on. Tämä on vain se mitä luissa heräsi, nikamien välien ollessa toisiaan lähellä tai kaukana. Kiertäen kehää liian paljon tai liian vähän. Kuvataan selkä. Kuten kyllästynyt kollega sanoi aikoinaan: "Kuvassa"

Hän sanoi sen ranskaksi, tuli mieleen jo samsara, mutta ei shamanismiin taas, sitä riittää, liiaksikin, ei meditaatiota, elämä on näytelmä ilman lainausmerkkejä, kasvattakaa hiukset tai parta jos ette vielä ole Kuvassa. Olkaa muina miehinä. Olkaa turhamaisia sopivasti, puuteri peittäköön naaman kiillon.

Kuka ottaisi tästä kuvasta pois kaiken saastan, tosi-tv:n ruokkiman katsojan, asiakkaan, kuluttajan, sirkuskoiran, näyttelijän, joka ei katso silmiin vaan vähän yli. Antaa kaiken mennä vähän yli. Se menee kuitenkin. Se varastaa tyhjiä sanoja. Laittaa sanomaan. Oikosulun jälkeinen uni. Kipulääkkettömät sairaat kiroilevat ennen kuolemaansa. Kuvassa on jälki, pieni catch, jota sinä et saa enkä minä. Esirippu kiinni. Samuel Beckett paikalle. Ymmärtäköön ken voi.

Tapaamisia: Joni Pyysalo: Rakkaus, kuolema ja lisälaitteet

Ollessani katsomassa jotain Turun runokeikkaa, niin Jonin tyyli oli helposti imitoitavissa. En vielä itse osannut kovasti arvioida. Havaitsin muutamia oivalluksia. Siinä kaikki. Kysyin joltain tietävämmältä mitä hän piti Pyysalon runoista. Hän sanoi: "Keskivertorunoutta."

Käsittääkseni tämä oli viimeinen kokoelma jonka onnistuin käsiini haalimaan. Pyysalon runoudessa tuntui olevan enemmän jotain kun hän debytoi. Ja vähän sen jälkeenkin. Silloinhan on rimakauhu. Joillakin. "Jätän tämän pimeän kalustamatta" on kyllä hyvä kokoelman nimi. Kokoelmakin oli muistaakseni ihan ok. En tiedä oliko Jonilla rimakauhua, mutta rima on saatava käteen. Rima on saatava taipumaan. Rima pitää saada läpi.

Ennen Pyysalon nousua Suomen kuvalehden kirjallisuuskriitikoksi ja ties miksi runot olivat enemmän oivalluksia. Kuitenkin.

Uskon, että uudenlaisten kahden säkeen oivallukset ovat olleet tietoisia. Minä kertojan ateistisuus tulee kerrottua jokaisella mahdollisella tavalla, mutta kaipa juuri siksi, että se on niin suuri osa teoksen tematiikkaa, kuten on myös kuolema.

Tiedän, että minun on turha puhua mitään ellen itse näytä kirjoittavani paremmin. En vain usko, että kirjoittaisin paremmin.

Muutamista säkeistä en todellakaan pitänyt. Kuin olisimme menneet nykyrunouden ytimeen takaisin, vaikka sieltä on jo tultu pois. Puhun nyt ytimestä kuin se olisi kehittyvä osa kirjallisuutta. Onko tämä kehitystä?

"Pitkä ruoho siinä mihin vielä / lasketaan joku joka oli kaikki."

Tällainen on vain kuivaa, ja koko teos jättää aika mitäänsanomattoman fiiliksen. Tämä "arvostelu" oli kirjoitettu vain yhden lukukerran perusteella ja omien mieltymysten mukaan, joten jos joku "ymmärtää" minua paremmin Pyysalon tekstiä, niin pitäköön.

Pitää keksiä muutakin tekemistä kuin haukkua tunnettuja kirjailijoita. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Natalie ja Torsti epäilyn hämärässä

Onko tämä intiaanien keksimä ajatus kirjoittamisesta, tieteellinen fakta vai diipadaapaa:
"Kun kirjoitan tunteella ladattua tekstiä, minun täytyy kirjoittaa ensimmäiselle kerralla käsin, sillä käsin kirjoittaminen on yhteydessä sydämen liikkeeseen."

Luin tuon jo kolmannen kerran Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin. Entä kaikkien tunteman kirjailijan tapa kirjoittaa Matkalla kirjoituskoneella vimmoissaan paperirullalle (nautittuaan luultavasti muutakin kuin kahvia).

Vihaisena voisin kääntyä vanhaan kirjoituskoneeseen itsekin. Jos olisi sellainen. Huonoin vaihtoehto on tietokone, sillä se ei tuo rytmiä kirjoittamiseen äänellään ja vimmaa on vaikea saada aikaan. Käsin kirjoittaessa taas kyllästyisin tähän ajatukseen, jollei sykemittarini näyttäisi samoja lukemia kuin lenkillä.

Goldberg itse myöntää, että ajatus kulkee nopeammin kuin kynä ja tunteella ladattu siirappi tulee ehkä oksennuksen vauhdilla, kymmensormijärjestelmä tuntuu minusta luotettavammalta kuin käsin kirjoitus. Päädyn siis tämän johdosta siihen, että myytti on murrettu.

Lukiessani Goldberg menee niin paljon zen-höpinään, että en jaksa keskittyä. Kokeilen miltä tuntuu vuosien jälkeen lukea Torsti Lehtisen tutun näköistä kirjaa: Sanojen avaruus.

Torsti myöntää olevansa poleeminen ja ottaa heti alkuun esille epäilyn metodin ja aloittaa filosofian lellikistä: Descartesista. Kun aloin kirjoittamaan, olin tietämätön ja onnellisempi. Epäilen Goldbergin olemassaoloa. Shakespeare on siis olemassa.

Tämän voikin lopettaa tyyliini sopien juuri siihen mikä vaikuttaa Torstin aloituksessa pragmaattisesti epäolennaiselta tai sitten ei:
"Siitä mikä tapahtuu tajuntamme ulkopuolella, emme tiedä mitään."

Voin kuvitella Torstin lopettavan filosofisen kirjallisuuspohdintansa tuohon lauseeseen, huokaisevan ja tarttuvan löylykauhaan hiukan lujempaa kuin olisi tarvis. Ehkä sen takia, että rystyset näkyisivät valkoisina ja luut korostuisivat kädestä merkiten huutomerkkiä.

Ensitapaaminen: Tomi Kontio: Delta

Tomi Kontio: Delta (Teos 2008) ensivaikutelma

Kontion runous on notkeaa kuin valehtelijan peukalo taipuessaan. Tämä viimeinen kokoelma sisältää enemmän (minulle) selkeitä verbaalitrikkejä, jotka eivät ole mitään trikkejä. Ajattelin vain jos skeittauksen ja runouden yhdistäisi niin saisin sen kuulostamaan raflaavalta sanomalla trikki. En saanut. Ja valehtelin. Jatkan silti tästä.

Ehkä kyse on vain minusta, tai sitten todella jossain vaiheessa Kontion tuotantoa seuranneena runoissa alkoi olla enemmän melankoliaa, synkkyyttä tai inhorealismia, joka usein pulppuaa rivien välistä kuin paperihaavasta jota ei huomaa. Deltassa on poikkeuksia aiempiin teoksiin, mutta minusta kokoelman minä-kertoja on edelleen hieman synkkä.

Tämä ei ole kirjan tai synkkyyden arvostelua, vaan kertomusta ensitapaamisesta. Luin kirjan parissa tunnissa ja kirjoitin paperille mitä tuli mieleen. Kuin olisi tavannut ihmisen vain kerran. Sitten törkeästi arvioi ihmisen sen perusteella kuin repisi hänen farkkunsa rikki muuten sosiaalisesti korrektissa tilanteessa.

Arvosteluja tehneenä tiedän, että olisin joutunut tekemään kovasti töitä ja lukea teoksen liian monta kertaa ideaani nähden. Tämä on eri lähestymistapa. Koska tämä on mahdollista niin, minä haluan kirjoittaa näin. Joku mainitsi minulle, että mielenkiintoinen idea. Toteutus onkin sitten jokaisen lukijan arvioitavissa.

Oikeastaan tämä on aivan surkea havaintoriekaleeksikin. Se johtuu siitä, että tekisi mieli kirjoittaa jotain itse. Kokoelma tosin vaikutti minuun. Jäin miettimään oliko tässä kokoelmassa lukijan kosiskelua vai ei. Jos oli, niin oliko se tietoista? Piirrän mieluusti mustan meren kokoisen viivan Kontion ja Tommy Tabermannin runojen väliin. Toinen ei mielestäni ole oikeastaan edes erikoinen. Tylsä enemmänkin. Muistan Kontion ensimmäisen kokoelman Tanssisalitaivaan alla. Huimasi se lahjakkuus.

Siinä mustanpuhuvuus oli kateissa. (Tai muistan väärin) Jossain vaiheessa jotain tapahtui jostain syystä jota en tiedä ja Kontion runot alkoivat raastaa samalla kun ne olivat hyviä. Jotkut. En tiedä onko moni oikeasti kirjoittamiseen panostava runoilija päässyt näin pitkälle kuin Tomi. Runoja on käännetty jo ties kuinka monelle kielelle.

Mies on nelikymppinen ja kirjoittaa eritavalla kuin ennen. Onko tyylin muutos tietoista? Tapahtuiko se vahingossa? En tiedä. Huomaan, että havainnostani olisi tullut rikkaampi jos olisin lukenut kokoelman useampaan kertaan, mutta se olisi pilannut ideani. Enkä väitä että tämä on uusi idea sillä "kaikki on jo keksitty", paitsi tapa miten "mediapeli" ei sotkisi ihmisten päitä. Näitä juttuja. Seuraavaksi keksin jotain muuta. Lainasin kirjastosta monta luovan kirjoittamisen opasta. Ei mitään uutta, mutta toivottavasti löydän jotain kritisoitavaa niistä. Kritisoiminen on helpompaa kuin "Jes, jes"-kehuminen.

Tässä tämä. "Ymmärtäköön ken voi." -Samuel Beckett Minä en.