Helena Anhava sanoi jo

"Niin pitäisi elämän olla
kuin van Goghin.
Voi luoja, miten näyttelijä kestää
kun katsojassakin oli pitelemistä moneksi päivää.
Kuin sielun sirkuskoira
olisi selvinnyt kaikkien renkaitten läpi
ja jäänyt läähätyksiin.

Vaan mitä me pelkäämme
on särkyminen:
kuin lasia,
kaunista, varjeltavaa,
vaikka särkymisessä voisi olla pelastus
pirstale uuteen."

-Helena Anhava: Hidas osa (Otava 1979)

Ostin tuon runokirjan poistomyynnistä. Maksoi pari senttiä. Vastaan vinosti edellisen kommentoijan ideaan. Kirjoitan vapaammin, en ala analysoida. En osaa sitä. Tässä siis tulee vain se mitä minulta tulee tähän sopivaksi kaiketi. Tämä ei ole runoa tai tajunnanvirtaa mitä tulossa on. Tämä on vain se mitä luissa heräsi, nikamien välien ollessa toisiaan lähellä tai kaukana. Kiertäen kehää liian paljon tai liian vähän. Kuvataan selkä. Kuten kyllästynyt kollega sanoi aikoinaan: "Kuvassa"

Hän sanoi sen ranskaksi, tuli mieleen jo samsara, mutta ei shamanismiin taas, sitä riittää, liiaksikin, ei meditaatiota, elämä on näytelmä ilman lainausmerkkejä, kasvattakaa hiukset tai parta jos ette vielä ole Kuvassa. Olkaa muina miehinä. Olkaa turhamaisia sopivasti, puuteri peittäköön naaman kiillon.

Kuka ottaisi tästä kuvasta pois kaiken saastan, tosi-tv:n ruokkiman katsojan, asiakkaan, kuluttajan, sirkuskoiran, näyttelijän, joka ei katso silmiin vaan vähän yli. Antaa kaiken mennä vähän yli. Se menee kuitenkin. Se varastaa tyhjiä sanoja. Laittaa sanomaan. Oikosulun jälkeinen uni. Kipulääkkettömät sairaat kiroilevat ennen kuolemaansa. Kuvassa on jälki, pieni catch, jota sinä et saa enkä minä. Esirippu kiinni. Samuel Beckett paikalle. Ymmärtäköön ken voi.