Natalie ja Torsti epäilyn hämärässä

Onko tämä intiaanien keksimä ajatus kirjoittamisesta, tieteellinen fakta vai diipadaapaa:
"Kun kirjoitan tunteella ladattua tekstiä, minun täytyy kirjoittaa ensimmäiselle kerralla käsin, sillä käsin kirjoittaminen on yhteydessä sydämen liikkeeseen."

Luin tuon jo kolmannen kerran Natalie Goldbergin kirjasta Luihin ja ytimiin. Entä kaikkien tunteman kirjailijan tapa kirjoittaa Matkalla kirjoituskoneella vimmoissaan paperirullalle (nautittuaan luultavasti muutakin kuin kahvia).

Vihaisena voisin kääntyä vanhaan kirjoituskoneeseen itsekin. Jos olisi sellainen. Huonoin vaihtoehto on tietokone, sillä se ei tuo rytmiä kirjoittamiseen äänellään ja vimmaa on vaikea saada aikaan. Käsin kirjoittaessa taas kyllästyisin tähän ajatukseen, jollei sykemittarini näyttäisi samoja lukemia kuin lenkillä.

Goldberg itse myöntää, että ajatus kulkee nopeammin kuin kynä ja tunteella ladattu siirappi tulee ehkä oksennuksen vauhdilla, kymmensormijärjestelmä tuntuu minusta luotettavammalta kuin käsin kirjoitus. Päädyn siis tämän johdosta siihen, että myytti on murrettu.

Lukiessani Goldberg menee niin paljon zen-höpinään, että en jaksa keskittyä. Kokeilen miltä tuntuu vuosien jälkeen lukea Torsti Lehtisen tutun näköistä kirjaa: Sanojen avaruus.

Torsti myöntää olevansa poleeminen ja ottaa heti alkuun esille epäilyn metodin ja aloittaa filosofian lellikistä: Descartesista. Kun aloin kirjoittamaan, olin tietämätön ja onnellisempi. Epäilen Goldbergin olemassaoloa. Shakespeare on siis olemassa.

Tämän voikin lopettaa tyyliini sopien juuri siihen mikä vaikuttaa Torstin aloituksessa pragmaattisesti epäolennaiselta tai sitten ei:
"Siitä mikä tapahtuu tajuntamme ulkopuolella, emme tiedä mitään."

Voin kuvitella Torstin lopettavan filosofisen kirjallisuuspohdintansa tuohon lauseeseen, huokaisevan ja tarttuvan löylykauhaan hiukan lujempaa kuin olisi tarvis. Ehkä sen takia, että rystyset näkyisivät valkoisina ja luut korostuisivat kädestä merkiten huutomerkkiä.