Tapaamisia: Joni Pyysalo: Rakkaus, kuolema ja lisälaitteet

Ollessani katsomassa jotain Turun runokeikkaa, niin Jonin tyyli oli helposti imitoitavissa. En vielä itse osannut kovasti arvioida. Havaitsin muutamia oivalluksia. Siinä kaikki. Kysyin joltain tietävämmältä mitä hän piti Pyysalon runoista. Hän sanoi: "Keskivertorunoutta."

Käsittääkseni tämä oli viimeinen kokoelma jonka onnistuin käsiini haalimaan. Pyysalon runoudessa tuntui olevan enemmän jotain kun hän debytoi. Ja vähän sen jälkeenkin. Silloinhan on rimakauhu. Joillakin. "Jätän tämän pimeän kalustamatta" on kyllä hyvä kokoelman nimi. Kokoelmakin oli muistaakseni ihan ok. En tiedä oliko Jonilla rimakauhua, mutta rima on saatava käteen. Rima on saatava taipumaan. Rima pitää saada läpi.

Ennen Pyysalon nousua Suomen kuvalehden kirjallisuuskriitikoksi ja ties miksi runot olivat enemmän oivalluksia. Kuitenkin.

Uskon, että uudenlaisten kahden säkeen oivallukset ovat olleet tietoisia. Minä kertojan ateistisuus tulee kerrottua jokaisella mahdollisella tavalla, mutta kaipa juuri siksi, että se on niin suuri osa teoksen tematiikkaa, kuten on myös kuolema.

Tiedän, että minun on turha puhua mitään ellen itse näytä kirjoittavani paremmin. En vain usko, että kirjoittaisin paremmin.

Muutamista säkeistä en todellakaan pitänyt. Kuin olisimme menneet nykyrunouden ytimeen takaisin, vaikka sieltä on jo tultu pois. Puhun nyt ytimestä kuin se olisi kehittyvä osa kirjallisuutta. Onko tämä kehitystä?

"Pitkä ruoho siinä mihin vielä / lasketaan joku joka oli kaikki."

Tällainen on vain kuivaa, ja koko teos jättää aika mitäänsanomattoman fiiliksen. Tämä "arvostelu" oli kirjoitettu vain yhden lukukerran perusteella ja omien mieltymysten mukaan, joten jos joku "ymmärtää" minua paremmin Pyysalon tekstiä, niin pitäköön.

Pitää keksiä muutakin tekemistä kuin haukkua tunnettuja kirjailijoita. Ehdotuksia otetaan vastaan.